Heippa!
En muista millon oon viimeeks päivittäny, mut annetaan mulle anteeks. Mulla on menossa mun vikat viikot Saksassa, ja mulla tänään iski pieni masennus tän suhteen.
Oon ollu täällä 8 kuukautta, ja vaikka mä en ookaan hankkinu oman ikäsiä kavereita nimekskään, varsinkaan sellasia, jota tulisin näkee vielä useemminkin, enkä oo vieläkään keksiny mitä musta tulee isona (oon oottanu sitä ku salamaa taivaalta, ei oo kuulunu) niin koen et oon kuitenki saavuttanu jotain paljon parempaa ettei mitään.
Mä oon tutustunu vihdoin kunnolla mun Saksan sukulaisiin ja luonu niihin sellasen suhteen millasen oon aina halunnu. Tunnen mun serkun, mun enot, niiden perheet, oon osa niitä perheitä. Mä oon vilpittömän onnellinen että mulla on taas mun sukulaiset täällä, jotka rakastaa mua pohjattomasti ja jotka tulee aina auttamaan mua, oli tilanne mikä hyvänsä.
N:stä ja sen perheestä on tullu mulle niin tärkeä ettei tosikaan. Mä oon saanu N:ltä niin paljon tukea ja apua näitten kuukausien aikana, puhumattakaan siitä miten nää otti mut jouluna luokseen ja kohteli mua kun yhtä niitten omista lapsista ja sisaruksista, puhumattakaan siitä että sain kunnian olla vieraana N:n tyttären häissä ja ne on tehny mut tietoseks siitä että oon aina tervetullut, oli tilanne mikä hyvänsä.
Oon myös ymmärtäny miten ihana perhe mulla on Suomessa, huolimatta siitä miten rikki me ollaan. Mun vanhemmat rakastaa ja tukee mua miten ne pystyy, mun veljet on aivan parhaita ja vaikka me ollaan niin hajalla, niin jollain tapaa me ollaan silti perhe. Ihan sama vaikka kieltäydyn viettämästä jouluja kotona, me ollaan silti jollain tasolla perhe ja oon oppinu arvostamaan mun isää ja äitiä ihan eri tavalla mitä ennen. Mä oon myös tajunnu miten upeita ystäviä mulla on Suomessa, niitä sen kummempaa erittelemättä. Niiltä saan just sitä niin vilpitöntä rakkautta ja oon myös ymmärtäny mikä onni mulla on ollu siinä et oon tavannu niin upeita ihmisiä mitä mun ystävät Suomessa.
Mä oon myös saanu itelleni perheen, jonkalaisen oon aina halunnu. Ison, äänekkään, rennon, hauskan, välittävän ja vilpittömän rakastavan, ja kyllä, mä puhun mun aupair-perheestä. Tän perheen vanhemmat on kun mun omia, mutta ne on samalla myös mun hyviä ystäviä ja ne tukee mua maailman loppuun saakka. Nää lapset, kaikki neljä, on kun mun omia sisaruksia, mut omalla tavallaan myös mun lapsia. Oon kuitenki kasvattanu niitä viimeset 8 kuukautta. Me ollaan naurettu ja itketty ja pidetty hauskaa ja tapeltu ja tehty kaikkee mahdollista, mulla on ollu helppoo ja mulla on ollu niin vaikeeta, mut sit taas toisaalta... Mulle kävi aivan äärettömän hyvä tuuri mun perheen kanssa, en ikinä kuvitellu et tää ois ollu näin upee perhe ja et kaikki ois sujunu näin helposti ja vaivattomasti.
Mä en oo ehkä hankkinu oman ikäsiä ystäviä, mut oon saanu tän 8 kuukauden aikana kolme lisää perhettä mun ennestään laajaan perhekäsitykseen. Nää niitä perheitä, jotka mä oon ite valinnu ja joita en vaihtais mihinkään. Oon saanu korvaamattomia ystäviä, jonkun sortin elämänkokemusta ja ehkä vähän rauhaa tähän mun pääkoppaan. Ei, mä en vieläkään tiedä mitä teen ees kolmen kuukauden päästä, saatika vuoden päästä, mutta tiedän ainakin et mulla on aina koti mihin mennä ja monta kotia joista valita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti