Let it snow

Woaah mikä päivä.

Aamulla hurauttelin lapset kouluun ja manasin Hollannin/Saksan alimpaan helvettiin, koska oli -10 astetta pakkasta mut olin toki ilonen kun maailman komein iskä toivotti mulle hyvät huomenet. En kestä tota lasten koulua kun noi 50v miehetkin on niin komeita ettei mitään.
Mä linnoittauduin koko päiväks meidän keittiöön sen jälkeen kun puhuin mun äidin kanssa melkeen tunnin puhelimessa ja sanotaanko ettei ollu mikään mielusin puhelu... Ei, mitään järkyttävän dramaattista ei oo tapahtunu mutta meinaan hajota noihin mamin äidinvaistoihin. Jestas. Mutta kyllä me lopetettiin puhelu ihan onnellisesti eli kaikki ok.

Oon anyway istuskellu keittiössä koko päivän koska tää on ainut lämmin huone tässä talossa.Oon kerenny juoda puoltoista pannua teetä ja surffata nettiä läpi taas vaikka kuin hyödyttömän paljon. Kerkesin kans jutella mun rakkaan Jennyn kanssa skypessä yhteensä reilun tunnin, mikä oli ihan mielettömän kivaa. Oon ikävöiny ihan vähän suomen puhumista (puhun joo äitin kans mut se ei oo yhtään sama asia) ja turhan päivästä höpöttämistä, ja Jennyä kyllä kans. En ees muistanu miten ikävä mulla on mun tyttöjä ennenku juttelin Jennyn kans. Täällä on muuten satanu lunta! Kerkesin napata ihan vaan pari kuvaa ennen kun tytöt yllätti mut lumilapion kanssa...

Sit tänään sain vihdoin kerättyä rohkeutta ja soittaa mun enoille ja kummitädille. En oo puhunu mun kummankaan enon kanssa varmaan 6-7 vuoteen ja mun kummitädille oon vaan kirjottanu pari kirjettä kymmeneen vuoteen. Mun kummitädiltä saan joka joulu ja syntymäpäivä kortin ja pienen lahjan, mut tää meidän perhetilanne on ollu sen verran kummallinen ettei mulla oo ollu oikein syytä soitella. Nyt kun kuitenkin asutaan parin tunnin päästä toisistamme niin päätin soitella ja sainkin mun nuoremman enon kiinni. Mä olin niin onnellinen että se vastas puhelimeen ja me höpöteltiinkin puol tuntia ihan kaikesta. Päivittelin sille vähän mun elämäntilannetta (se on missannu kuitenkin aika paljon) ja jotenkin meillä vaan synkkas niin hyvin. Voisin kuvitella et tää on vähän niinkun vanhan ystävän löytäminen tai jotain. Mut kuitenkin kutsuttiin vierailulle Frankfurttiin ja oon niin kauheen innoissani että jos voisin ottaisin seuraavan junan sinne, mutta mä ehkä ootan ens viikonloppuun tai sitä seuraavaan. Oon vaan jotenkin niin onnellinen ja se fiilis kun kuulee rakkaan äänen mitä ei oo kuullu moneen, moneen vuoteen.... Oisin voinu itkeä. Mä oon niin tunteitten vallassa nyt et herranjestas. Jätin kans kiltisti viestit mun enolle (joka on itseasiassa kanssa mun kummisetä) ja mun kummitädille ja oottelen nyt vaan et josko ne soittais mulle vaikka takas tai sit soittelen niille vielä illemmalla uudestaan.

Musta on vaan niin hienoo löytää tie takas sellasten ihmisten luo jotka on kuitenkin loppujen lopuks tosi tärkeitä. En malta oottaa et nään taas mun serkkuja - tajusin just et mun toinen serkku on jo 14 ja toinen 8! Enkä tosiaankaan malta oottaa että nään taas mun kummisedän ja mun enon ja niiden vaimot, oon jotenkin niin fiiliksissä. Toivottavasti pääsen näkee niitä mahdollisimman nopeesti!