Moi!
Mä kerron mun Suomen reissusta vähän myöhemmin kunnolla kuvien kera, mut tää on vaan tällästä sydämenpurkua....
Mä oon Suomessa ja inhoon sitä ihan yhtä paljon kun ennenkin. Tää loskan määrä, kylmä viima ja lumisade on ollu ihan kauheeta. Oon kironnu tän harmauden ja kylmän helvettiin jo aikapäiviä sitten. Mut toisaalta toi söpö auringonpaiste on ihan kiva tota hankea vasten.
Oon ollu paljon, paljon mun ystävien kanssa. Oon yrittänyt nähdä kaikkia täältä kotiseudulta ja yrittäny pysyä järjissäni tän kaiken kaa. Onnistunu tosi huonosti.
Mulla ei siis edelleenkään oo ikävä Suomeen. Eikä mulla oo mitenkään hirvee ikävä mun perhettä, me tapellaan kaikki ihan niinkun ennenkin. Eikä mulla oo tosiaankaan ikävä mitään lumisadetta eikä kahtakymmentä senttiä loskaa.
Mut mulla on oikeesti ihan hirvee ikävä mun parhaita kavereita. Mä oon todennu että mulla ja mun parhaalla ystävällä lähtee hommat ihan käsistä kun ei olla saman maan rajojen sisäpuolella (tsekkaa tätä meidän miestilannetta.... jeez) eikä ihan oikeesti mulla oo tollasta toista ihmistä missään. Sitten jos ruvetaan miettimään että miten ihania ystäviä mulla on täällä... Ei tollasia ihmisiä löydy muualta. Mä olin eilen niin taivaassa kun halailin mun poikia ja silittelin niiden käsivarsia ja kuuntelin niiden hävyttömiä juttuja, mä en muista millon mulla ois ollu tollanen kestohymy naamalla. Mulla on ollu niin ikävä niitä.
Nyt oon vielä näkemässä yhtä mun lempparityttöö täältä ja kai jotakuta muutakin ja sit yritän selvitä Helsinkiin ja nähä mun kaikkia rakkaita siellä. En tiedä miten meinasin keretä, mutta kai mun on pakko.
En tiedä miten selviin Suomesta pois ilman kyyneliä. Mä edelleen odotan sitä et joku keksii ilmiintymiskaapit oikeeseen elämään. Miks ihmeessä mä tulin ees käymään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti