Oon tänä aamuna taas pohtinu tätä mun viha-rakkaussuhdetta lapsiin oikeen kovin ottein.
Tänä aamuna oon saanu metsästää lapsia ympäri taloa aamulla ja löytäny lopulta yhden niistä ensin vessasta ja sitten kanalasta. Oon pohtinu kovasti myös sitä miten niillä voi olla aikaa istua 20 minuuttia pöydän ääressä höpöttämässä turhia ja juosta sen jälkeen soittamaan pianoa, mutta vesipullon täyttämiseen ei löydy aikaa.
Olin meidän mielenkiintoisen ja kaoottisen aamun jälkeen siinä mielentilassa että mun ajatukset oli lähinnä nyrkkeilysäkissä ja pesäpallomailassa. En ees vaivautunut hymyilemään parkkipaikalla autoonsa nojailevalle komistukselle, joka poltti tupakkaa ja leikki iPadillä. Ja se on jo melko paljon multa.
Soitin myös äitille ekaa kertaa pariin viikkoon ihan vaan kysyäkseni jos se muisti lastenfilmin nimen mitä kulutin pienenä enemmän tai vähemmän enkä enää muista. Vaihteeksi sain hienoja elämänneuvoja, minkä takia teki mieli lähinnä paiskata luuri korvaan. "No jos tulisit vaikka vuodeks takaisin tänne?"
Rupeaa pikkuhiljaa kuulostamaan varteenotettavalta vaihtoehdolta näitten mun opiskelutuskien jälkeen. Se vaan tuntuu vähän luovuttamiselta ja typerältä, mutta mulla rupee olemaan ikävä sitä että voin soittaa mun parhaalle ystävälle pelkäämättä miljoonalaskuja, herätä silloin tällöin jonkun superihanan tyttökaverin vierestä, moikata tutulle portsarille ja juoda kaakaota mikä on tehty rasvattomaan maitoon.
No, ehkä joku tarvii kämppistä ens syksynä/talvena Helsinkiin, saatan sitten ehkä harkitakin.
Ja tän jälkeen sanon edelleen etten pode mitään koti-ikävää. Mulla on kaveri-ikävä, Helsinki-ikävä mut koti-ikävästä ei voida puhua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti