Se fiilis kun oot ollu eka 5 päivää sun yhden parhaan ystävän kanssa Saksan kodissa ja sit 6 päivää vielä viiden (+1) rakkaan tytön kanssa Lontoossa saattaa saada sut siihen pisteeseen et vähän itkettää kun pääset Saksan kotiin tietäen et hitto vie taas ne ihmiset on parin tuhannen kilsan päässä ja sä vaan rakastat niitä kaikkia päivä päivältä enemmän. Meidän reissu oli niin too good to be true ja mä niin toivon et voidaan ottaa toi uusiks joku kaunis päivä.
Mä avaudun varmasti vielä lisää tosta reissusta tässä lähipäivinä ja McFlyn superupeesta keikasta (supermegafoxyawesomehot jos siihen tullaan!) ja näin mut nyt en vaan pysty.
Sain tänään kans viestii koululta et mun pitää lähettää niille vielä lisää papereita enkä kyllä to be honest oo ihan varma mitä haluun.
Mä niin toisaalta haluisin jäädä tänne koska oon just saamassa mun elämästä kii täällä ja haluaisin nähdä millasta se olis vielä sit kun pääsisin opiskelee. Mun hostperhe on mulle enemmän kun hostperhe ja oon oppinu rakastamaan näitä lapsia ja mun hostvanhempia aivan äärettömästi ja tunnen oikeesti olevani osa tätä perhettä ja näitten elämää täällä. Mulla ei oo hirveesti kavereita mut oon täällä pääpiirteittäin onnellinen ja tosi tasapainoinen. Mun sukulaiset ja perheystävät asuu lähellä ja mä haluaisin niin kovasti olla osa mun Saksan sukua.
Toisaalta haluaisin lähtee johonkin toiseen maahan ja kokeilla olla ilman mitään turvaverkkoja ja hoitaa asiat itekseni. Mua himottaa aivan äärettömästi lähtee Skotlantiin opiskelemaan Human Ontologya mikä ois mun unelmien täyttymys. Mä vaan en tiedä miten kestäisin olla ilman minkäänläistä turvaverkkoo.
Ja sit taas haluaisin mennä takas Suomeen. Haluaisin olla lähellä mun ystäviä, nähdä niitä sillon kun siltä tuntuu ja tietää sen et aina kun on heikko hetki niin on joku jonka luo mennä. Haluaisin päästä mun perhejuhliin ja nähdä miten mun isän koiranpennusta tulee iso hieno hauva. Haluaisin viettää mun hevosen viimeset vuodet sen lähellä ja tietää et sit kun se hetki tulee päästää irti niin että oon parin tunnin etäisyydellä siitä. Jos joku mun perheestä sairastuu, haluaisin olla lähellä ja tukena ihan fyysisestikin.
Mä vaan en tällä hetkellä oikeen nää itteeni missään ja tää tuntuu tosi rankalta. Mä en oikeesti tiedä mitä mä haluan mun elämältä enkä osaa päättää missä tärkeysjärjestyksessä asiat on mulle.
Tiedän ettei mitään tarvii päättää nyt, eikä mitään tarvii lyödä lukkoon sillä meiningillä et jos nyt päätän jotain niin sen tarvii olla niin koko mun loppuelämäni.
Mulle jo teettää nyt vaikeuksia valita mun perheystävien häitten ja mun ystävien ylioppilasjuhlien välillä. Molemmat on asioita jollasia en tuu koskaan ikinä elämässäni kokee toista kertaa, ja tää tekee asiasta vielä vaikeempaa.
PS. Näin tänään Mr. V:tä ja olin about pyörtyä taas vaihteeks kerran. Jestas, miks ihmisten pitää olla noin komeita ja hymyillä mulle ja tuijottaa mua silmiin siihen malliin et jos se pyytäis mua räjäyttää ydinpommin niin tekisin sen? Mä en kestä!!! (Varsinkaan sen yläkroppaa mitä sain taas tänään ihailla... Dear God, vannon ettei tollanen täydellisyys ees oo inhimillistä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti